Heipä hei! Tämä on ensimmäinen kirjoitus, jonka olen koskaan julkaissut yhtään mihinkään, ja minua jännittää, mutta olen samalla innostunut. Kukaan tuskin löytää tänne, mutta siltä varalta, jos joku kuitenkin löytää, niin tervetuloa muukalainen! Okei, aloitetaan.
Kun katselet ympärillesi, et ehkä ajattele sitä, mutta jokaisella olennolla, kasvilla ja esineellä on oma tarinansa. Jos luet tätä, pääset näkemään tarinan keltaisen polkupyörän takana.
Ennen tätä päivää olin hieno, kiiltävä, keltainen polkupyörä. Nykyään taidan olla vain tuota viimeiseksi mainittua, sillä julma maailma ei ollut erityisen huomaavainen minua kohtaan.
Minulla ajeli tuolloin vaaleahiuksinen pieni poika nimeltään Onni. Kylkeeni oli jopa maalattu hänen nimensä, jonka ajan saatossa kuluneet kirjaimet erottaa vieläkin ihan hyvin. Onni oli useimmiten oikein mukava hyypiö, mutta kaatuili usein, joka aiheutti hieman ikäviä kolhuja runkooni. Aina hän kuitenkin nousi taas reippaasti selkääni ja jatkoi matkaa.
Eräänä päivänä Onni lähti ajelemaan kanssani yksin erääseen havumetsään. Onnin vanhemmat olivat luottavaisia poikansa suhteen. Hän oli harvinaisen kiltti lapsi, eikä koskaan karkaisi kotoaan. Metsän maastokaan ei heidän mielestään ollut erityisen
vaikeakulkuista.
Vanha metsä sijaitsi lähellä Onnin ja hänen viisihenkisen perheensä taloa. Hän nautti oleskelusta yksin luonnon helmoissa. Onni pyöräili mutkikasta polkua eteenpäin. Hän kiisi selässäni puiden seassa ja kuunteli pikkulintujen laulua. Sitten, ilman kovinkaan vakuuttavaa aivotoimintaa, Onni kääntyi pois polulta ja lähti syvemmälle suureen metsään.
Onni ajoi kovaa kuin rallikuski, paljon kovempaa kuin olin tottunut itse ajamaan. Kesätuuli puhalsi vasten hänen pyöreitä kasvojaan. Hän näytti nauttivan päätähuimaavasta vauhdista sekä samalla hämmentyneeltä siitä, että hänen omat jalkansa jaksoivat polkea niin kovaa. Sitten hänen oli pakko painaa jarrua. Maa oli pian loppumassa hänen edessään. Pudotus alas oli todella pitkä. Rotkon pohja oli myös täynnä teräviä kiviä.
Onni onnistui pysäyttämään minut, mutta hän itse lensi ohjaustankoni ylitse. Hän putosi syvään rotkoon päästäen kamalan rääkäisyn. En olisi halunnut nähdä sitä. Minäkin olin lähellä pudota. Itse asiassa olisinkin halunnut tippua Onnin kanssa, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Mutta ei. Minä olen lojunut lähellä rotkon reunaa siitä kohtalokkaasta päivästä lähtien, kun Onni ajoi minulla viimeisen kerran, ketjut ruosteessa ja keltainen maali kuluneena.
=================================
Kirjoitin tämän tekstin joskus aikoja sitten, kun yritin olla samanlainen kuin muut ja kirjoittaa realistisia tekstejä. Nykyään tuntuu, että mielikuvituksellisemmat tekstit onnistuvat minulta paremmin. Useim realistisista teksteistä, jotka kirjoitan, tulee jotenkin tylsiä ja tönkköjä. Laitoin tämän kuitenkin tänne, kun en mitään muutakaan keksinyt näin alkuun!
Testing, testing