Pakoon tulelta #1

Täällä on tämmöinen kunnollinen tarina, jota olen välillä kirjoittanut vihkoon. Siitä saattaa tulla aika pitkä. Tämä kertoo tytöstä, joka pakenee roviolta syytettynä noituudesta ja joutuu erilaisiin ongelmiin. Joo. Voit vaikka alkaa lukea jos olet täällä!

Liekit leimusivat pylvään juurella ja kasvoivat kasvamistaan. Pylvääseen oli sidottu keski-ikäinen nainen, joka yritti rimpuilla köysien otteesta pois. Jos hän olisi onnistunut, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, koska roihuava tuli oli todella lähellä häntä. Ei ollut mahdollisuutta selvitä. Lopulta hän palasi elävältä.

”Tappakaa noita! Tappakaa noita!” yleisö huusi. Hiillokseen lisättiin puita.

Katselin avuttomana, kun äitini kirkui tuskasta. Pian olisi minunkin vuoroni kuolla roviolla. Elämäni päättyisi ennen kuin ehtisi edes kunnolla alkaa. Tallasin vahingossa vangitsijani varpaiden päälle. Hän tiukensi otettaan minusta. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin sekä itseni, että äitini takia.

Olin yrittänyt vetää vettä henkeeni jo vesikokeessa, mutta minua pidettiin siellä niin vähän aikaa etten voinut hukkua. Tiesin, ettei hukkuminen olisi ollut yhtä kivuliasta, kuin palaminen, joten mieluummin olisin kuollut siinä. Sen sijaan minut todettiin noidaksi ja tuomittiin poltettavaksi.

”Olga! Se koru!” äitini huusi. Ihmiset ympärillämme vaikuttivat hämmentyneiltä, mutta minä muistin yhä, mitä minun pitäisi tehdä. Tiesin, mitä äitini tarkoitti.

Kaulassani roikkui koru, jonka äiti oli antanut minulle aikoja sitten ja käskenyt pitämään siitä hyvää huolta. Jos jokin uhkaisi minua, minun pitäisi sulkea se kämmenieni sisälle ja sanoa kolme kertaa: custodi me a malo, oli äitini kertonut. Se kuulosti mielestäni typerältä, mutta halusin elää edes vuoden. Niinpä laskin korun toiselle kädelleni ja peitin sen toisella.

”Custodi me a malo, custodi me a malo, custodi me a malo,” kuiskasin. Toivoin, ettei kukaan kuullut. Valitettavasti toiveet eivät aina toteudu. Minua pitelevä mies selvästi kuuli sanani.

”Tyttö käyttää paholaisen konsteja!” mies huusi muille. Hän teki sen asiantuntevasti, mutta erotin hänen äänessään pelon häivähdyksen. Kirkko pelkäsi meitä, jotka uskalsimme ajatella vapaasti. He itse eivät antaneet taikuuden tulla ulos heidän kuorestaan. Tuskin he edes tiesivät omista voimistaan.

Monet kirkon paikalla olevista työntekijöistä lähestyivät minua uhkaavasti. Avasin käteni ja katsoin niitä. Ne hehkuivat smaragdinvihreää valoa. Kun liikutin niitä, maasta nousi kiviä. Ohjasin kivet työntekijöitä kohti. He perääntyivät taaksepäin antaen minulle tilaisuuden karata. Lähdin juoksemaan taloani kohti niin kovaa kuin vain pystyin, mutta kirkon henkilökunta juoksi perässä. He olivat aikuisia ja omistivat pidemmät sekä kestävämmmät jalat kuin minä. Olin aivan hengästynyt ja rintaani pisteli.

Tuuli antoi minulle vauhtia, ja lopulta pääsin kotiini. Henkilökunta oli silti erittäin lähellä minua, joten hyppäsin suoraan hevoseni selkään. Hevonen, Kuningas nimeltään, oli jäänyt meille isäni kuoltua karhun kynsiin metsästysreissulla.

Minulla ei ollut suitsia, satulaa tai mitään muitakaan ratsastustarvikkeita, mutta silti kiisin Kuninkaan selässä läheiseen metsään. En tiennyt, seurasiko kirkon väki minua enää, mutta en voinut myöskään olettaa olevani turvassa. Paitsi ehkä Kuninkaan turvassa, jos jotenkin joutuisin sinne. Metsässä eleli myös paljon erilaisia otuksia, joista osa tuli esiin vasta pimeän laskeutuessa. En halunnut joutua sellaisen ruuaksi.

Hetken kuluttua uskalsin hidastaa vauhtia. Katselin paikkoja, joissa voisin levähtää hetken ja näin tarpeeksi suojaisan näköisen luolan. Asettauduin sinne lepäämään. En kuitenkaan voisi rentoutua kauaa, sillä minua varmasti tultaisiin etsimään. Olisi järkevämpää etsiä joku toinen kylä, jossa voisin majoittua.

Yhtäkkiä kuulin kavioiden kopinaa takantani. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten oikein saanut mistään mitään selvää, mutta onnistuin jotenkin lentämään jokeen. Se pelastaisi minut roviolta, mutta entäpä hukkumiselta? Ehkä ei. Joki kuljetti minua eteenpäin ja vesi ryöppysi ylitseni. Taistelin, kunnes pyörryin.